Kirjoituksia liiteristä

Monet ikäiseni ihmiset ovat jääneet jumiin mikä minusta tulee isona–luuppiin. Siihen samaan, mikä alkoi parikymppisenä, himmeni taka-alalle elämän tempaistessa mukaansa ja palasi viimeistään neljänkympin kriisin tuomana uskollisena elämänkumppanina.

Ympäröivä maailma – konkreettinen ja virtuaalinen – hokee mantraa siitä, kuinka sinun tulee seurata unelmiasi. Kuinka kaikki on mahdollista. Kuinka juuri sinusta voi tulla mitä vain (lue: laiha, kaunis, rikas, suosittu, menestynyt). Usko unelmiin! Ole rohkea! Mitä tahansa voi tapahtua ja ping olet saavuttanut unelmasi! Ja sitten eikun uusia unelmia horisonttiin ja niitä kohti. Kaikki on mahdollista! Koskaan ei ole liian myöhäistä! Kaikki on kiinni sinusta itsestäsi! Voit olla mitä vain! Jaksaajaksaa!

Ennen kaikki oli paremmin. Synnyttiin suoraan johonkin selkeään yhteiskuntaluokkaan, ennalta määrättyyn asemaan ja elämäntehtävään, sillä sipuli. Ei tarvinnut arpoa ja kärsiä kroonisesta identiteettikriisistä läpi elämän. Suutarin pojasta tuli suutari, maanviljelijän ammattia jatkoi maanviljelijän poika, papin pojasta tuli pappi. Ainiin ja ne tyttäret…niin ne tytöt menivät minijöiksi jonnekin, tarkoin ennalta määriteltyyn rooliin ja asemaan miehiensä vaimoina, lastensa äiteinä. Ei tarvinnut korventua ikuisen huonon omantunnon kiirastulessa kodin ja työn välillä.

Kun lukee ennen vanhaan kirjoitettuja kirjeitä, päiväkirja- ja kalenterimerkintöjä, tulee sellainen olo, että ihmiset osasivat nauttia paremmin arkisista, niin sanotuista tavallisista asioista. Luonnon kiertokulusta, agraariyhteiskunnan vuoden kiertoa määrittävästä elämän luonnollisesta rytmistä. Herättiin ja tehtiin töitä auringonvalon ja vuodenaikojen mukaan. Ihminen ja luonto olivat yhtä. Kirjeissä kyseltiin jokapäiväiseen elämään liittyviä kuulumisia ja vaihdettiin kakkureseptejä. Joku oli kuollut, toinen kastettu. Jotkut vihitty, toiset haudattu. Kukin eli asemansa ja tehtävänsä mukaan kapinoimatta, ennalta määrättyyn kohtaloonsa tyynesti asettuen.

Oliko tosiaan näin?

Vai oliko niin, että muuta vaihtoehtoa ei ollut. Unelmia ei paljon kyselty. Niskavuoressa oli pysyttävä miniänä, mölyt mahassa, tuli sitten toimeen miehen suvun kanssa tai ei. Ennalta määrätty pesti kesti ihmiselämän. Mikä olisi ollut oma unelmasi? Millaisena oman elämäsi etukäteen näit? Ketä kiinnosti. Vanhimman pojan oli pakko jatkaa isänsä jalanjäljillä maata viljellen, vaikka mieli olisi palanut maailman merille.

Ennen kaikki oli…toisin. Nyt sätkitään toisessa ääripäässä, rajattomien mahdollisuuksien illuusiossa, joka tekee nyt-hetkestä kroonisesti riittämättömän.

Luin jostain vähän aikaa sitten mielestäni erinomaisen elämänohjeen: ”Niitä vesiä on melottava, mitä kanootin alla kulloinkin virtaa”. Tämä lause sisältää samanaikaisesti elämän hyväksymisen sellaisena kuin se tapahtuu ja kuitenkin aktiivisen toimijuuden. Sen sijaan, että tavoittelee ikuisesti seuraavaa ja taas seuraavaa unelmaa olematta koskaan läsnä omassa nyt-hetkessään, voisikin katsella elämäänsä kanootista käsin. Meloa virrassa kohti haluamaansa suuntaa, mutta ei väkisin – virta on kuitenkin lopulta vahvempi.

Terveisin,

Maija

Jos pitäisi valita yksi asia, mitä tekee kaikkein mieluiten maailmassa, valitsisin päämäärättömän kävelyn pitkin vanhan kaupungin katuja.

Olen matkoillani toteuttanut ajatusta jonka mukaan ihminen ei voi eksyä, jos ei ole menossa minnekään. Olen kävellyt varmaan tuhansia kilometrejä eri kaupungeissa , eri maissa, eri maanosissa. Ilman karttaa, ilman päämäärää, vain kävellyt ja katsellut. Kävellyt ja haistellut. Kävellyt ja kuunnellut. Kävellyt ja maistellut. Kävellyt kävelemästä päästyäni, piipahdellut, poikennut, yllättynyt, ihmetellyt, pettynyt, ilahtunut ja inspiroitunut. Nähnyt hienoja historiallisia paikkoja, jotka ovat täynnä tarinoita.

Rakastan rappioromantiikkaa, rustiikkia, ajan patinaa – ajan ja ihmisten jättämiä jälkiä rakennuksissa ja esineissä. Kulunutta nahkanojatuolia, lohkeillutta savimaljakkoa. Vanhoja rakennuksia, joiden seinissä on monta tapettikerrosta, haalistuneita ornamentteja ja rapautuneita rappukäytäviä. Mikään ei saa mielikuvitusta laukkaamaan niin lujaa kuin autioituneet rakennukset. Ketkä tässä asuivat? Miksi he lähtivät? Miksi kaikki loppui? Mitä tapahtui? Puoliksi sortunut linna, jonka villiviini on vallannut. Vanhan intiaanikylän rauniot, jonka temppelit on viidakko nielaissut. Tulivuoren tuhkaan hautautunut kaupunki, jonka värit loistavat kirkkaina vuosituhansien takaa.

Rakentaessamme Café Meijerinliiterin kokonaisuutta vastaan on tullut valtava määrä vanhaa esineistöä. Eikä ihme – tila on ollut tällä samalla paikalla 1700-luvulta lähtien. Olen suurella mielenkiinnolla lukenut vanhoja postikortteja, kirjeitä ja muistikirjoja. Ihmisten äänet kuuluvat vuosikymmenten ja vuosisatojen takaa. Hääpuku, hautajaishattu, kirkkoreki, maitotonkka, rukki.  Pula-ajan opas siitä, miten tehdä ruokaa ei-mistään. Amerikan apuna saatu Punaisen Ristin laatikko talvisodan ajalta. Vanha Viipurista ostettu viulu, jossa kaunis, syvä ääni. Äitienpäiväkakun ohje vuodelta 1923.  Rakuunan laulukirjasta löydettyä filosofointia: ”Rakkaus. Onkose hunajaa vai senappia”.

Mietin, mitä meistä jää jäljelle kun tomumajamme puskevat horsmaa sitten joskus. Iphone, ipad ja Mac, joista kaikista akku loppu. Selfiekollaasi icloudissa. Olen varmuuden vuoksi päättänyt tulostaa kaikki kahvilan reseptit, jotka sijaitsevat vielä toistaiseksi verkossa. Kokoan Café Meijerinliiterin reseptikirjaa, johon kirjoitan huomioita paistoajoista ja parhaista makuyhdistelmistä. Mukaan pari tahmaista taikinatahraa ja läikähdys aamukahvia. Ehkä kirjan löytää sitten joskus tyttären-tyttären-tyttären-poika ja leipoo laulavan kahvinkeittäjän Syreenikakun vuodelta 2018.

Terveisin,

Maija

Juhani Kokko tässä päivää.

Tämmöiseen blogiin kirjoittaminen on minulle täysin uusi asia. Se on lähes yhtä uusi asia kuin kahvilan pitäminen. Olen märkäkorva ja untuvikko. Näitä uusia asioita tehdessä märkäkorvalle saattaa sattua virheitä. Ensin virheitä yritetään peitellä – tämä lienee turhaa ja joutavanpäiväistä ajan haaskausta – sitten virheistä yritetään oppia. Tämä taas on työlästä, mutta lopussa pitäisi kiitoksen seisoa tai ainakin huojahdella.

Onko blogiiin kirjoittaminen virhe? Siitä on vielä liian aikaista sanoa mitään, mutta kahvilan pitäminen sen sijaan ei ole osoittautunut virheeksi. Se on osoittautunut suureksi iloksi. Jätän nyt asiakkaittemme  nuoleskelun toiseen kertaan, sillä  he kyllä tietävät olevansa mainioita. Sen sijaan viittaan kielelläni viranomaisten suuntaan: kaikkien kohdallemme osuneitten viranomaisten kanssa on ollut ilo asioida, ja on tuntunut siltä, että päämäärä on yhteinen. Saimme esimerkiksi alkoholin anniskeluluvat. Ennenkuulumatonta. Olin aivan varma, että ei semmoista voi märkäkorva ja untuvikko kahvilanpitäjä saada. Olin väärässä. Homma eteni luotettavasti ja jämerästi. Kuin Koffin hevoset oluttynnyreiden edessä.

En haluaisi käyttää tässä kohtaa sanaa elämys. En haluaisi käyttää sanaa elämys missään kohtaa. En suuremmin pidä siitä sanasta. Siinä se nyt meni jo kaksi kertaa, pakko sitä on käyttää. Tuntuu siltä, että tämmöiset elämykset – kuten meidän kahvilammekin tarjoama – ovat jonkinmoisessa myötätuulessa. Ei spinaakkeri nyt aivan repeämisen partaalla pullistele, mutta lievä myötäinen paattia liikuttaa.

Märkäkorvan untuvikon jungmannin onkin nyt hyvä lievässä myötätuulessa harjoitella, jotta väistämättömän vastatuulen iskiessä luoviminenkin onnistuu. Höpsispöpsis. Syyllistyn lässytykseen. Onhan meillä käytössä 20-luvun viisiheppainen Penta. Lyödään se tulille ja viereen vielä 90-luvun alkupuolen 9,9hv Yamaha, niin kyllä tämä aina kulkee.

Seuraavan blogitekstin kirjoittaa Maija. Minä lähden nyt tyhjentämään hyyskiä. Avajaiset on parin viikon päästä ja puhtaus on puoli kahvilaa.