Unelmat ennen ja nyt

Monet ikäiseni ihmiset ovat jääneet jumiin mikä minusta tulee isona–luuppiin. Siihen samaan, mikä alkoi parikymppisenä, himmeni taka-alalle elämän tempaistessa mukaansa ja palasi viimeistään neljänkympin kriisin tuomana uskollisena elämänkumppanina.

Ympäröivä maailma – konkreettinen ja virtuaalinen – hokee mantraa siitä, kuinka sinun tulee seurata unelmiasi. Kuinka kaikki on mahdollista. Kuinka juuri sinusta voi tulla mitä vain (lue: laiha, kaunis, rikas, suosittu, menestynyt). Usko unelmiin! Ole rohkea! Mitä tahansa voi tapahtua ja ping olet saavuttanut unelmasi! Ja sitten eikun uusia unelmia horisonttiin ja niitä kohti. Kaikki on mahdollista! Koskaan ei ole liian myöhäistä! Kaikki on kiinni sinusta itsestäsi! Voit olla mitä vain! Jaksaajaksaa!

Ennen kaikki oli paremmin. Synnyttiin suoraan johonkin selkeään yhteiskuntaluokkaan, ennalta määrättyyn asemaan ja elämäntehtävään, sillä sipuli. Ei tarvinnut arpoa ja kärsiä kroonisesta identiteettikriisistä läpi elämän. Suutarin pojasta tuli suutari, maanviljelijän ammattia jatkoi maanviljelijän poika, papin pojasta tuli pappi. Ainiin ja ne tyttäret…niin ne tytöt menivät minijöiksi jonnekin, tarkoin ennalta määriteltyyn rooliin ja asemaan miehiensä vaimoina, lastensa äiteinä. Ei tarvinnut korventua ikuisen huonon omantunnon kiirastulessa kodin ja työn välillä.

Kun lukee ennen vanhaan kirjoitettuja kirjeitä, päiväkirja- ja kalenterimerkintöjä, tulee sellainen olo, että ihmiset osasivat nauttia paremmin arkisista, niin sanotuista tavallisista asioista. Luonnon kiertokulusta, agraariyhteiskunnan vuoden kiertoa määrittävästä elämän luonnollisesta rytmistä. Herättiin ja tehtiin töitä auringonvalon ja vuodenaikojen mukaan. Ihminen ja luonto olivat yhtä. Kirjeissä kyseltiin jokapäiväiseen elämään liittyviä kuulumisia ja vaihdettiin kakkureseptejä. Joku oli kuollut, toinen kastettu. Jotkut vihitty, toiset haudattu. Kukin eli asemansa ja tehtävänsä mukaan kapinoimatta, ennalta määrättyyn kohtaloonsa tyynesti asettuen.

Oliko tosiaan näin?

Vai oliko niin, että muuta vaihtoehtoa ei ollut. Unelmia ei paljon kyselty. Niskavuoressa oli pysyttävä miniänä, mölyt mahassa, tuli sitten toimeen miehen suvun kanssa tai ei. Ennalta määrätty pesti kesti ihmiselämän. Mikä olisi ollut oma unelmasi? Millaisena oman elämäsi etukäteen näit? Ketä kiinnosti. Vanhimman pojan oli pakko jatkaa isänsä jalanjäljillä maata viljellen, vaikka mieli olisi palanut maailman merille.

Ennen kaikki oli…toisin. Nyt sätkitään toisessa ääripäässä, rajattomien mahdollisuuksien illuusiossa, joka tekee nyt-hetkestä kroonisesti riittämättömän.

Luin jostain vähän aikaa sitten mielestäni erinomaisen elämänohjeen: ”Niitä vesiä on melottava, mitä kanootin alla kulloinkin virtaa”. Tämä lause sisältää samanaikaisesti elämän hyväksymisen sellaisena kuin se tapahtuu ja kuitenkin aktiivisen toimijuuden. Sen sijaan, että tavoittelee ikuisesti seuraavaa ja taas seuraavaa unelmaa olematta koskaan läsnä omassa nyt-hetkessään, voisikin katsella elämäänsä kanootista käsin. Meloa virrassa kohti haluamaansa suuntaa, mutta ei väkisin – virta on kuitenkin lopulta vahvempi.

Terveisin,

Maija

Vastaa

*